Blogit


Vieraskynä

”Vieraskynä” on termi, jolla yleensä kuvataan arvostettua tai ainakin toivottua ulkopuolista kynäilijää. Hyvin ymmärrettävää, onhan vieras pohjoiskarjalaisittain ja etenkin ilomantsilaisittain nähtynä arvokas ja vaalittu asia. Arvovieras, juhlavieras, vieras talossa. Vieraskynä, se on lehtitalon pääovista ylväästi sisään ja ulos asteleva arvostettu vierailija. Ei suinkaan mikään nurkissa kiertelevä lyijykynän pätkä, tylsästä päästään puhki pureksittu, karsastettu ja epäilevällä katsannolla ohitettu.
Kuitenkin, ”vieras” on nykykielessä yhä enemmän negatiivinen ilmaisu. Miksi vierasta vierastetaan? Ehkä maailma muuttuu. Ehkä vierasta epäillään enemmän kuin kunnioitetaan. Ehkä Pogostallakin, vähän kerrallaan, on vierasvara kääntymässä vierasvaroksi. Vierasvara, vaarallisen hapan mauste vierasvaraksi laaditun vehnäsen pohjalla, ummistettu uksi, verho ikkunassa.
Maailman katedraaleilla on varjonsa, kansoilla kauheutensa. On oltava varuillaan.
Toki vieras on tänne hyvin otettu ja parhaiten pidetty. Minä siis, joka neljännesvuosisataa aiemmin tänne Pogostalle kurkistin ja kulmistani kiinni jäin. Olen saanut kokea vierasvaraa, enimmäkseen ansaitsematonta.
Vieraskynä, miksen siis voisi olla, Pogostalla astelisin ja kynän kärjellä piirtelisin milloin mitäkin, sopivasti vieraana. En kuitenkaan vaarallisesti, varottavasti. Tuttavaksi – melkein – olen tullut, Pogostalle ja sen väelle.
Ihminen voi, kuten minäkin, tulla myös vieraaksi melkein mille tahansa. Joskus vieraantuminen säikäyttää, viimeksi kun katselin vanhaa 70-luvun valokuvaa, ja tajusin vieraantuneeni kuvan henkilöstä. Ihminen voi, kuten minäkin, kasvaa vieraaksi itselleen. Niin kaukainen, niin pois mennyt, se pieni poika haaveilevine katseineen; minä itse. Vieläkö itseensä ehtisi tutustua uudelleen, ettei pikkupoikaa itsessään pois pelkäisi? Sille en haluaisi kovin vieras olla.
Tunnustan, olen hieman sisäänpäin kääntynyt. Suorastaan epäsosiaalinen, tuttavillekin vieras. Harvoin kukaan minut oviltaan osuttaa. Kenties hyvinkin vieraskynäksi soveltuva siis, taipuvainen kammioissani yksin raapustelemaan.
Vieraskynä. Saatanpa vieraantua ja tutustua jälleen, heittäytyä tuntemattomaksi ja toisinaan taas kaiken tunnistaa, vierastaa pihapuutanikin tai ainakin sen oksilla keikkuvaa oravaa, jos kohta taas syleillä puolta maailmaa. Mutta se kynä, vaikka vieraskynä olisikin, siitä kynästä en haluaisi vieraantua. Kaikkea muuta tutumpi ja rakkaampi se taitaa olla; armo ja ahdistus, lempi ja loppumaton riesa. Vieras ja tuttu.
Jos siis sattuu kaikin puolin oivalliseksi osumaan, kynäilen tänne Pogostan blogi-palstalle jotakin joutavaa. Riippuen siitä millä käynnillä sattuu ajatusrakkine milloinkin menemään. Joskus saattaa ryhtyä runolle, joskus raskauttaa koko maailman taivaasta halki, eikä sitten taas kummempaa keksi kuin pohdiskella kävyn liikettä sen mainitun oravan hampaissa. Siinäpä kestämistä.

Vesa Sorola

Pogostan perjantai

 


Elämä Ilomantsin kirkonkylän keskustaajamassa, Pogostalla, on monesti kiireettömän ja rauhallisen tuntuista. Vaikutelma syvenee ratkaisevasti, jos liikkuu ruutukaava-alueella osapuilleen katuvalojen sammumisen aikaan – siis illalla. Monesti, vaeltaja ei kohtaa vertaistaan. Saa siis mittailla katuja rauhassa, jopa suorastaan yksinäisyyttä potien.
Sama ilmiö, tyyni rauhallisuus, melkeinpä tyhjyys, kohtaa vaeltajaa usein silloinkin, jos hän päätyy vierailemaan jossakin taajaman kauppaliikkeistä illemmalla, ehtooaikaan. Hyllyvälejä saattaa mittailla sievoisen tovin ketään näkemättä, ketään kohtaamatta, omiin kaupallisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Kassalla ei ole mahdollista jonottaa. Jos vaeltaja ei ole liikkeellä jalkaisin, kuten rauhantahtoiset vaeltajat monesti ovat, vaan käyttää kulkimenaan moottoriajoneuvoa, pääsee hän nauttimaan kauppaliikkeen pihamaiden runsaasta mutta lähes käyttämättömästä pysäköintitilasta.
Tästä syntyykin vaikutelma, että ajoneuvonsa voi hyljätä pysäköintiaavikolle melkeinpä miten tahansa, eikä silti pysty olemaan haitaksi kenellekään.
Tavanomaisina arkipäivinä ja etenkin arkisina ehtoohetkinä asiointi Ilomantsin taajamassa on siis helppoa ja hauskaa, ellei satu olemaan poikkeuksellisen ekstrovertti ihminen. Sosiaalisesti suuntautuneet ihmiset saattavat näissä arkisissa tilanteissa kokea hyljätyksi tulemisen tunnetta. Ehkä tuo tunne alkaa pitemmän päälle ahdistamaan, jos ryhmäytymisen tärkein edellytys – ryhmä ihmisiä – toistuvasti loistaa poissaolollaan, jopa niinkin perinteisessä ruuhkan pesässä kuin uimahallin sauna.


Mutta eipä toinna hätäillä, sen poikkeuksellisen sosiaalisen ekstrovertinkaan, joka kokee torikammoa vain tyhjällä torilla, ja saa sielunsa täysin rauhoittuneeksi vasta vähintään vartin
kassajonoa kulutettuaan. Onhan Pogostalla sentään perjantai!
Pogostalaiset nimittäin osaavat parveutua, vuodenajasta ja säätilasta riippumatta, kerran viikossa koko kalenterin ympäri – perjantaisin. Vuosikymmenten takaisiin palvelualmanakkoihin tämä perinne mahtanee nojata, siis aikoihin jolloin kauppaliikkeet sulkeutuivat viikonlopuksi jo perjantaina iltapäivällä, tai jos mikäli pitivät oviaan jokusen tunnin lauantaisin auki, olivat tärkeimmät hyllyt tuolloin tylysti tyhjentyneet. Niin tai näin, joka tapauksessa, perjantaisin jokainen kynnelle kykenevä pogostalainen pelmahtaa liikenteeseen.
Mikäpä tässä mutisuttaisi, paitsi että melkoinen enemmistö perjantaisin asioitaan hoitavista asukkaistamme päättää myös valita asioinnilleen lähes saman kellonajan. Parveutumisen kiihkein vaihe ajoittuu keskipäivään, sekä toisinaan tästä ajankohdasta 2-3 tuntia eteenpäin. Perjantaisin puolenpäivän pitimissä kannattaa hypersosiaalisen ekstrovertin kampeutua maitokaupoille. Pysäköintipaikat täyttyvät, autot jonottavat, vuoronumerot hupenevat apteekissa, pankissa ja jopa kunnantalon palvelupisteellä, uimahallissa joudutaan jakamaan uimaratoja, kassajonot venyvät juorun kuulumattomiin, tienristeyksissä joudutaan soveltamaan ajoneuvojen väistämisjärjestyksiä määritteleviä liikennesääntöjä ja se satunnainen jalankulkijakin taas muistaa, miksi tienpintaan on maalattu suojatie.
Perjantaisin, puolen päivän tietämillä, Pogosta hätkähtää hereille lähes seitsemän päivän viikkolevoltaan, imaisten liikkeelle kaikki lompakolla varustetut asukkaansa, myös tavanomaisesti omaan rauhaansa vetäytyvät kuhnurit. Hiljaisten ihmisvihaajien onneksi, enin pörrääminen palaa loppuun jo hyvissä ajoin ennen illan hämärtymistä, niin että maitokauppa-asioille ehtooaikaan eksyvä kansalainen saa jälleen viereksiä hyllyväleissä autuaasta rauhasta nauttien. Onneksi hänelle, perjantai on vain kerran viikossa, eikä keskipäivä mahdu siihenkään kuin hetkeksi.

Lue lisää...

Salatiede nimeltä brändäys

Salatiede nimeltä brändäys

Meillä Pohjois-Karjalassa menee huonosti. Tätä on toitotettu jo monta vuotta. Toisin oli 1800-luvulla, jolloin liiketoiminta kävi Itä-Suomessa kuumana. Oli Puhoksen, Utran ja Värstilän sahat, terästeollisuus jylläsi Möhkön rautaruukilla ja Värtsilässä. Parhaimmillaan Möhkön rautaruukki oli Suomen suurin raudanjalostuslaitos tuhansine työntekijöineen. Taustavaikuttajana toimi piinkova liikemies Nils Ludvig Arppe, joka omisti kaikki edellä mainitut laitokset. Arppe rakennutti Kiteen Puhoksessa Ilmarisen, Suomen ensimmäisen höyrylaivan, jotta Saimaan vesistössä kulkeva tavaraliikenne nopeutuisi. Kauppaa käytiin muun muassa Pietarin suuntaan tiuhaan tahtiin.

Onhan se vain niin, että työllistyminen ja työmarkkinatilanne on ollut itärajalla tasaisen nihkeä vähintään vuoden 2008 taantumasta lähtien. ELY-keskusten tuoreimman työllisyyskatsauksen mukaan Pohjois-Karjalassa oli tämän vuoden heinäkuussa 11 618 työtöntä työnhakijaa, kuitenkin 1400 vähemmän, kuin vuotta aikaisemmin. Työttömien työnhakijoiden osuus työvoimasta oli 16 prosenttia. Pitkäaikaistyöttömien määrä oli sen sijaan vähentynyt 19 prosentilla.

Lue lisää...

Villi Susiraja

Villi Susiraja Roslyn's Cafe on kuvitteellisen Cicelyn ainoa ravintola. Hirvi on pikkukaupungin maskotti.

Blogini nimi "Villi Susiraja" ei ole syntynyt sattumalta. Haluan avata tätä populaarikulttuurin viittausta, joka tulee amerikkalaisesta 90-luvulla ilmestyneestä TV-sarjasta Villi Pohjola (Northern Exposure). Ilomantsi muistuttaa moni tavoin sarjassa esiintyvää Cicely-nimistä kuvitteellista pikkukaupunkia Alaskassa. Molemmat sijaitsevat hieman syrjässä kaikesta ja yhteisöllisyydellä on iso merkitys niiden asukkaille.

Niin Cicelyssä kuin Ilomantsissakin asustaa persoonallista väkeä. Villin Pohjolan vakiokasvoihin kuuluvat muun muassa baarinpitäjä Holling ja hänen 30 vuotta nuorempi heilansa Shelley,  paikallisradion juontaja ja entinen linnakundi Chris, piinkova kaupunkilaislääkäri Joel, sekä eläkkeellä oleva astronautti Maurice, joka pyrkii tekemään Cicelystä Alaskan seuraavan matkailuvaltin. Maurice esimerkiksi rakennuttaa vuorenrinteelle golfradan ja tuo ryhmän japanilaisia ihastelemaan erämaan kauneutta.

Lue lisää...

Oma koti kullan kallis

Oma koti kullan kallis

Ilomantsissa asuessa olen pohtinut suhdettani ympäristöön ja kotiin – mikä tekee kodista kodin ja kuinka ympäristö vaikuttaa viihtyvyyteen. Itse olen pienen maalaiskylän kasvatti ja on myönnettävä, että sopeuduin Ilomantsiin huomattavasti nopeammin kuin Helsinkiin, jossa vietin kolme kuukautta viime syksynä. Kaupunki on ympäristönä hektinen, se syöttää impulsseja hengästyttävällä tahdilla. Toki metsikköjä ja luonnon valtaamia paikkoja löytyy urbaanien alueidenkin lähettyviltä, mutta tunne ei ole aivan sama kuin maaseudulla. 

Vaalin pitkään ajatusta maalle muuttamisesta ja puisesta omakotitalosta. Tästä huolimatta olen kotiutunut Joensuuhun, minkä vuoksi eloni Ilomantsissa tuntuu nyt jopa eksoottiselta. Asuisin edelleen mielelläni puutalossa – jos joku vain hoitaisi lumenluonnin ja huoltotyöt! Kyllä, kaupungissa laiskistuu.

Lue lisää...