Vieraskynä

”Vieraskynä” on termi, jolla yleensä kuvataan arvostettua tai ainakin toivottua ulkopuolista kynäilijää. Hyvin ymmärrettävää, onhan vieras pohjoiskarjalaisittain ja etenkin ilomantsilaisittain nähtynä arvokas ja vaalittu asia. Arvovieras, juhlavieras, vieras talossa. Vieraskynä, se on lehtitalon pääovista ylväästi sisään ja ulos asteleva arvostettu vierailija. Ei suinkaan mikään nurkissa kiertelevä lyijykynän pätkä, tylsästä päästään puhki pureksittu, karsastettu ja epäilevällä katsannolla ohitettu.
Kuitenkin, ”vieras” on nykykielessä yhä enemmän negatiivinen ilmaisu. Miksi vierasta vierastetaan? Ehkä maailma muuttuu. Ehkä vierasta epäillään enemmän kuin kunnioitetaan. Ehkä Pogostallakin, vähän kerrallaan, on vierasvara kääntymässä vierasvaroksi. Vierasvara, vaarallisen hapan mauste vierasvaraksi laaditun vehnäsen pohjalla, ummistettu uksi, verho ikkunassa.
Maailman katedraaleilla on varjonsa, kansoilla kauheutensa. On oltava varuillaan.
Toki vieras on tänne hyvin otettu ja parhaiten pidetty. Minä siis, joka neljännesvuosisataa aiemmin tänne Pogostalle kurkistin ja kulmistani kiinni jäin. Olen saanut kokea vierasvaraa, enimmäkseen ansaitsematonta.
Vieraskynä, miksen siis voisi olla, Pogostalla astelisin ja kynän kärjellä piirtelisin milloin mitäkin, sopivasti vieraana. En kuitenkaan vaarallisesti, varottavasti. Tuttavaksi – melkein – olen tullut, Pogostalle ja sen väelle.
Ihminen voi, kuten minäkin, tulla myös vieraaksi melkein mille tahansa. Joskus vieraantuminen säikäyttää, viimeksi kun katselin vanhaa 70-luvun valokuvaa, ja tajusin vieraantuneeni kuvan henkilöstä. Ihminen voi, kuten minäkin, kasvaa vieraaksi itselleen. Niin kaukainen, niin pois mennyt, se pieni poika haaveilevine katseineen; minä itse. Vieläkö itseensä ehtisi tutustua uudelleen, ettei pikkupoikaa itsessään pois pelkäisi? Sille en haluaisi kovin vieras olla.
Tunnustan, olen hieman sisäänpäin kääntynyt. Suorastaan epäsosiaalinen, tuttavillekin vieras. Harvoin kukaan minut oviltaan osuttaa. Kenties hyvinkin vieraskynäksi soveltuva siis, taipuvainen kammioissani yksin raapustelemaan.
Vieraskynä. Saatanpa vieraantua ja tutustua jälleen, heittäytyä tuntemattomaksi ja toisinaan taas kaiken tunnistaa, vierastaa pihapuutanikin tai ainakin sen oksilla keikkuvaa oravaa, jos kohta taas syleillä puolta maailmaa. Mutta se kynä, vaikka vieraskynä olisikin, siitä kynästä en haluaisi vieraantua. Kaikkea muuta tutumpi ja rakkaampi se taitaa olla; armo ja ahdistus, lempi ja loppumaton riesa. Vieras ja tuttu.
Jos siis sattuu kaikin puolin oivalliseksi osumaan, kynäilen tänne Pogostan blogi-palstalle jotakin joutavaa. Riippuen siitä millä käynnillä sattuu ajatusrakkine milloinkin menemään. Joskus saattaa ryhtyä runolle, joskus raskauttaa koko maailman taivaasta halki, eikä sitten taas kummempaa keksi kuin pohdiskella kävyn liikettä sen mainitun oravan hampaissa. Siinäpä kestämistä.