Ihmisen kokoinen elämä?

Kolumni: Kimmo Salo

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä – sanoi aikanaan se puhuva koira Carl Barksin klassikossa. Klassikot kestävät aikaa ja sama tokaisu sopii myös tähän meidän ajanjaksoomme?

Tässä ja nyt olemme tilanteessa, jossa valtio, kunta, kaupunki, hyvinvointialue ja ties mikä muu kiristää kukkaron nyörejä. Säästäminen on päivän sana. Kaikessa pitää säästää. Mihinkään ei ole enää varaa.

Pakkosäästämisen piilukirveen häälyessä hyvinvointivaltioksi kutsutun yhteiskuntamme ja jokapäiväisten palvelujemme yllä, lienee lupa pohtia asiaa antaen ajatusten vapaina kulkea?

Ihmisen ja kansakunnan elämässä on hyviä aikoja ja ankaria aikoja. Hyvinä aikoina on helppo hyvinvointia yhä korkeammalle tasolle kehittää, mutta samalla pitäisi osata niihin ankarampiin ajanjaksoihinkin varautua? Mitä kansakunnan hyvinvointiin tulee, pitäisi osata määritellä mikä on välttämätöntä, mikä on se minimitaso minkä me säilytämme myös ajoista ankarimpina.

Mikä on välttämätöntä? Moni asia on tarpeellista. Monen ei-niin-tarpeellisenkin me saatamme mieltää välttämättömäksi. Älypuhelimeen tottunut ei välttämättä osaa enää lankapuhelimeen tyytyä eikä kuvaruudun lumoukseen kasvanut kykene kirjan kautta elämyksiä kokemaan? Yhteiskunnan kannalta kysymys ei tietenkään ole älykännyköistä eikä sosiaalisesta mediasta tai tietokonepeleistä. Yhteiskunnan kannalta kysymys välttämättömästä on toisenlainen. Peruskysymys on se, mikä on todella välttämätöntä. Heti seuraava kysymys on, olemmeko me kehittämisen innossamme tehneet välttämättömästä niin vaikeasti tuotettavaa ja niin kallista ettei meillä ole siihen enää varaa?

Koulua, esiopetusta ja päivähoitoakin esimerkkinä käyttäen: Kumpi on tärkeämpää ja jopa välttämätöntä sen pienen lapsen kannalta – saada opetusta suurten oppilaitosten saleissa vai saada perusopetuksensa pienemmissä puitteissa ilman sitä jokapäiväistä tuntikausien pendelöintiä koulun ja kodin välillä?

Terveydenhuollon kautta asiaa lähestyen: Kumpi on tärkeämpää sairaalle ihmiselle tai vaikka viimeisillään raskaana olevalle tulevalle äidille – tieto siitä, että jossakin satojen kilometrien päässä on huippuluokan päivystyspalvelu vai luja luottamus siihen, että ihan tästä läheltäkin tarvittaessa apua saa?

Savupirttien aikaan ei ole paluuta eikä onneksi kaipuutakaan. Menneestä sopii kuitenkin aina oppia ottaa. Oli aika, jolloin neljän koululuokan opettamisessa tarvittiin kaksi opettajaa ja kaksi luokkahuonetta. Liitutaulua kummoisempaa audiovisuaalista laitteistoa ei ollut, mutta jotenkin pienet koululaiset vain oppivat lukemaan ja laskemaan ja perustiedot niin historiassa kuin maantiedossakin saivat.

Ja terveydenhuollosta puhuen: Ei niin kovin kauan sitten oli aika, jolloin lääkäri tuli kotiin sairaan luo …

Olisiko pelkistäminen välttämättömään keino säilyttää lähipalvelut sielläkin, mistä ne nyt ovat vaarassa lakkautetuiksi tulla? Olisiko vähemmän kuitenkin enemmän? Riittäisikö pienempikin yhteiskunnan panostus täyttämään palvelutarpeen, olisiko mahdollista keskittää vähät rahat välttämättömään ja riittäisikö vaikka asukkaiden itsensä talkootyönä tekemä ja ylläpitämä vähän vaatimattomampikin leikkipaikka, koirapuisto tai tori korvaamaan verovaroin rakennetut vastaavat palvelut?

Riittäisikö? Ja jos riittäisi – mistä löytyisivät tekijät?

Talkoohenki on jo pitkälti kuollut, vaan ei vielä kokonaan kuopattu. Vielä on tekijöitä – on tahtoa ja taitoakin. Jo toki on, mutta yhteiskunnan tukea kyllä kaivataan. Kysymys ei niinkään ole tarpeesta rahaa saada. Kysymys on tasapuolisesta kohtelusta. Kysymys on siitä, voisiko verotus olla kevyempää siellä, missä ihmisen pitää itse tarvitsemansa tehdä ja vähempään tyytyä. Ja kysymys on siitä, voisiko sääntely olla kevyempää siellä, missä yhteiskunta ei valmista palvelua asukkaille verovaroin tuota.

Olisiko niin, että ottamalla ihmiset aidosti mukaan, rohkaisemalla ja tukemalla omaehtoista kansalaistoimintaa, ja keventämällä velvoitteita vastineeksi vähenevästä yhteiskunnan rahoituksesta, me voisimme säilyttää lähipalvelut ja palauttaa uskon haja-asutusalueidenkin elinvoimaan?

Pienen ihmisen kannalta asiaa katsoen: Voisiko – ja saisiko – sitä jopa ajatella, että tyytymällä vähempään ja tekemällä enemmän itse me joskus voisimme itse asiassa saada enemmän? Voisiko olla, että me emme tarvitse mahdottomia, kunhan meille suodaan mahdollisuus rauhassa kotiseudullamme elää, töitä tehdä, vaurastua ja lapsemme kasvattaa?

Mennyt on mennyttä, mutta sen menneisyyden antamin eväin on tätä maata rakennettu ja se nyt horjahteleva hyvinvointivaltio luotu. Ehkä me emme tarvitse tulevaisuuden tekemiseenkään muuta kuin sen ihmisen kokoisen elämän?