Elämän monet kasvot – Eri diagnooseja, isän löytyminen aikuisiällä, nimen muutos

Huoneiston pöydillä on pieniä kiviä, maalattuja ja maalaamattomia. Kiviä ympäröivät väripensselit ja värituubit. Kodin seiniä koristavat useat taulut.

Ilomantsilainen taiteilija Lydia Louhi innostui kivien maalaamisesta jo jokin aika sitten, mutta toteutus tapahtui vasta tänä kesänä, kun hän sai vinkin kolme vuotta sitten perustetusta FinStonesFacebook -ryhmästä, jossa jaetaan kuvia maalatuista kivistä, joita jaetaan luontoon ihmisten löydettäväksi ja tuomaan iloa elämään. Luonnosta löydetyn kiven voi jättää paikalleen, siirtää jonnekin muualle tai ottaa mukaansa.

Lydia Louhi kerää luonnosta pieniä kiviä, joihin hän maalaa kuvia.

– Periaatteessa niitä kiviä vaan lainataan. Aion myös ostaa tasaisia koristekiviä, joiden pintaan on helpompi maalata.

Louhi maalaa mielellään tuttuja hahmoja elokuvista ja sarjoista.

– Maalaan sitä, mistä itse tykkään. Muumeista tykkäsin lapsena paljon, varsinkin taikuri, mörkö sekä Tiuhti ja Viuhti olivat lemppareita, joten niitä olen kiviin maalannut.

Lapsuudesta tuttu ”varokaa heikkoja jäitä nalle” on myös päässyt kiveen, kuten myös pokémonit.

– Talven aikana aion maalata Ilomantsi-aiheisia kiviä. Tulossa on ainakin karhu, kukkilintu, vesitornin siluetti, Lydia Louhi ideoi, ja jatkaa, niitä saavat sitten turistit ottaa mukaansa. Harmi, kun en keksinyt tätä ideaa jo tälle kesälle, mutta tuleehan uusi kesä ja turistit.

Kivet hän maalaa akryylimaalilla.

– Käytän myös akryylitusseja, niillä saa maalattua nopeasti ja pieniä yksityiskohtia.

Joku aika sitten Lydia Louhi löysi ensimmäisen toisen maalaaman ja luontoon laittaman kiven.

– Menin katsomaan, että oliko laittamani kivi lähtenyt jo eteenpäin, olihan se, ja tilalle oli laitettu kivi, jossa oli teksti ”Iloa päivääsi” tulin todella iloiseksi ja lähes liikutuin, kun sain sen kiven käteeni. Siitä en luovu koskaan, hän kertoo löydöstään edelleenkin iloisena.

Diagnoosi helpotti

Taiteilija Lydia Louhi pitää eläimistä, ja niitä esiintyy usein hänen maalauksissaan.

– Olen ollut taiteilijaluonne aina, vähän sellainen taivaanrannanmaalari. Aiemmin en vaan uskonut, että osaisin maalata ja minusta voisi tulla taidemaalari, Louhi toteaa.

Hän piirteli jo lapsena, mutta aloitti varsinaisen piirtämisen reilu kymmenen vuotta sitten. Se oli helppo ja edullinen harrastus. Sitä pystyi tekemään kotona yksin.

– Piirsin ja piirsin. Julkaisin niitä, ja aikuiset halusivat sitten niitä ostaa. Kun vapauduin ajatuksesta, että minusta pitäisi tulla taiteilija, maalaaminen alkoi sujua.

Lapsuus ja nuoruus eivät olleet hänelle helppoja. Hän oli vilkas, keskittyminen oli haasteellista ja hän ei saanut tukea oikein mistään.

– Sain diagnooseja: masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, minua kohtaan oli paljon ennakkoasenteita. Terapeuttini ei uskonut noihin diagnooseihin, vaan kannusti lisätutkimuksiin. Lopulta minulla todettiin ADD ja autismi, sain lääkkeet ja elämä alkoi rullata. Oli ihana tunne, kun alkoi itsekin ymmärtää itseään ja toimintakykynsä rajoitteita, kun sai asiasta tietoa, Lydia Louhi toteaa iloisena.

Oikeiden diagnoosien löytyminen helpotti hänen elämäänsä hurjasti.

– Ehdottomasti parhaimpia asioita, mitä minulle on tapahtunut. Nyt tiedostan, mitä olen. Minun ei tarvitse vääntäytyä mihinkään muottiin.

”Viihdyn Ilomantsissa”

Koko lapsuutensa hän oli tuntenut, että hän on erilainen kuin muut perheensä jäsenet. Lydian ollessa alakouluikäinen hänen vanhempansa erosivat ja Lydia jäi pikkusiskonsa kanssa isänsä luokse.

Helsingissä syntynyt vietti lomillaan paljon aikaa Ilomantsissa mumminsa ja ukkinsa luona.

– Olin 17, kun isäni kuoli, tai siis isäpuoleni. Asia selvisi minulle myöhemmin, että hän ei ollutkaan oikea isäni. Silloin aloin ymmärtää, että miksi olin tuntenut kuulumattomuutta perheeseeni.

Hän tykkäsi Ilomantsista paljon, ja muutti tänne pysyvästi 18-vuotiaana.

– Äitini asuu täällä ja täällä on muitakin sukulaisia. Tykkään, kun täällä on rauhallista ja luonto lähellä. Viihdyn metsässä. Kaikki kysyvät, milloin muutan takaisin Helsinkiin? Miksi muuttaisin sinne, siellä on aina kiire. Viihdyn Ilomantsissa, enkä halua täältä pois, hän toteaa.

Luonnosta hän ammentaa energiaa maalaamiseen, johon hän voi paneutua pitkäksikin aikaa.

– Voisin vain maalata vaikka vuorokausia. Jos tiedän, että on jokin tehtävä, mikä keskeyttää maalaamiseni, niin en sitä edes aloita. Sen vuoksi kiviä onkin kiva maalata, kun ne valmistuvat nopeasti.

Lydia Louhella on kaksi lasta, joiden isän kanssa hänellä on hyvät välit.

– Lapset ovat valitettavasti perineet geenini, ja heillä molemmilla on samat diagnoosit kuin minulla. Onneksi he ovat saaneet täällä koulussa ihanasti tukea, olisipa itsellänikin ollut silloin koulussa sama tuki.

Uusi käänne

Pari vuotta sitten Lydia Louhi löysi biologisen isänsä tai siis isä, Timo Louhi löysi hänet.

– Hän soitti ja kyseli äitiäni. Kerroin äidilleni Timon soitosta, ja silloin hän sanoi, että ”Timo voi olla isäsi”. En ensin ollut uskoa asiaa millään. Pikkuhiljaa asiat selkeytyivät. Teimme dna-testit ja niistä paljastui, että kyllä Timo on isäni.

Isän löytyminen oli jälleen yksi suuri muutos Lydia Louhen elämässä.

– Nyt pidämme isäni kanssa yhteyttä päivittäin.

Isän löytymisen myötä hän vaihtoi myös nimensä, Laura Pesosesta tuli Lydia Louhi.

– Halusin ottaa isäni nimen. Laura-nimestä en ollut koskaan oikein tykännyt, ja joskus ehkä miettinytkin sen vaihtamista.

Uuden etunimen etsiminen oli oma prosessinsa.

– Tykkään kuljeskella hautausmaalla ja lukea sieltä vanhoja nimiä. Monia kivoja nimiä siellä oli, mutta ne eivät tuntuneet sopivan minulle.

Pian hän näki Lydia-nimen

– Ihastuin siihen. Sitten vielä selvisi, että isäni suvussa on ollut Lyydia. Mietin, että se on kohtalo ja niin muutin nimeni Lydiaksi. Nimenvaihtoprosessissa meni kaikkiaan yli vuosi. Nyt minulla on kädessäni kaikki viralliset paperit nykyisellä nimelläni.

Lydia Louhen elämä on nyt reilassaan. Lapset voivat hyvin, isä ja äiti ovat arjessa mukana ja rinnalla on tukeva, kannustava ja ihana puoliso.