Julkaistu 
Jyrki Pönkkä

Kolumni: Halusin vahvistaa minuutta - Tutkimus kertoi paljon minua muovanneesta historiasta

Hänet näen sitten vanhuuden syksyssä, pää harmaana, hartiat kyyryssä; ovat kasvot ryppyiset, silmis on valo lauhtunut ilta-auringon. Tuos sauvan turvissa astuu hän, ja hän näyttää alati miettivän, tien kulkua kummuilta lapsuuden sen loppuun, hautojen äärehen. Hän matkan tappiot, harhailut on kaikki tyynenä kuitannut.

Kun elon vaihtelevaiset kuvat taas vuoroon hänelle ilmaantuvat, hän niitä katsoo ja hymyää: Niin, unta vain oli kaikki tää.”

Ja vain kuvassa hänet nään.

MAINOS - JUTTU JATKUU ALLA
MAINOS PÄÄTTYY

Aloitin köyhän miehen sukututkimukset muutama vuosi sitten. Tutkimuksissani halusin saada tietää mahdollisimman paljon. Halusin tietää, mistä peilistä katsovat silmäni ja kasvoni ovat syntyneet ja mistä luonteeni solmut ja rusetit ovat langoiksi kerineet.

Löysin isot isäni. Reinon, Joosepin, Wilhelmin ja Andersin. Karjalan Pönkkiä kaikki. Löysin Veikon, Heikin ja Juhon. Rääkkylän Kinnusia kaikki. Löysin Klemmejä, Varosia, Hakaloita ja Vartiaisia. Kaukaisia isiä. Minulle tuntemattomia, mutta kuitenkin omia. Omaksi otettavia.

Ärsyynnyn herkästi tai oikeastaan tulen levottomaksi, jos en jotain tiedä. Asiaa, jonka haluaisin tietää. Kun jatkoin köyhän miehen tutkimustani, tämä levottomuus hälveni tieto tiedolta ja kuva kuvalta. Sain eteeni sadoittain kuvia. Kuvia ihmisistä, joiden piirteet olivat tuttuja, nimet soittivat kelloa, jostain vanhoista isoisän kertomuksista. Tehtäväni oli rakentaa yhteys kuvien, nimien ja itseni välille. Lopputulokseksi sain yli sata nimeä ja kymmeniä kuvia sisältävän puun suvustani, jonka oletin olleen pieni – taimi vain. Se oli kuitenkin kaikkea muuta. Se sisälsi paljon tarinoita, hetkiä, surua ja iloa. Se sisälsi paljon elämää.

Rakensin mieleeni henkilöitä näistä kuvista, kirjeistä ja tarinoista. Nämä henkilöt ovat esi-isiäni, persoonia, joista minä olen syntynyt ja mistä luonteeni on rakentunut. Nämä henkilöt eivät ole enää minulle tuntemattomia, tuntuu kuin olisin tuntenut heidät aina. Tunnistan heistä osan jokainen kerta, kun katson peilikuvaani, kun yritän tulkita luonnettani, käyttäytymistäni tai kun kuuntelen puheitani. Olen löytänyt paljon itsestäni, kun olen katsonut taaksepäin. Minussa herää hyvä levottomuus, kun mietin, mitä kaikkea voinkaan vielä löytää. En vain menneisyydestä vaan myös tulevasta. Sillä, kun katson lapseni kasvoja, en löydä vielä piirteistä samaa, mutta hänen ilmeistään ja eleistään näen, että jaamme luonteen saman ja lapsekseni hänet tunnistan.

Alun lainaus oli katkelma Alpo Noposen Mahdoton ratkaista, aivan kuten on arvoitukset menneiden polvien. Samanlaiseksi arvoitukseksi muutun ajan kuluessa minäkin. Olisi mukava tietää, oppiiko joku tulevaisuudessa tuntemaan minut – tuntemattoman köyhän tutkijan.

Kommentoi

Hae sivuilta